19. viikko Japanissa / viimeinen viikko Japanissa

JapaniVaihdossa Tokiossa
Written By

Vihoviimeiset viikkokuulumiset Japanista. Tunnelmia luvassa kyynelistä ilotulitusraketteihin, kun paluukone Suomeen lähtee sunnuntaina.

 Olen pelännyt aloittaa tämän postauksen kirjoittamisen, sillä olen tiennyt mikä sen otsikko tulee olemaan. Viimeinen viikko Japanissa.En oikeastaan edes tajunnut sen alkaneen. Pakkasin laukkuni innolla ja huolella, hyppäsin yöbussiin kohti Japanin länsirannikon Kanazawaa. Bussi lähti Tokiosta kahdeltatoista illalla ja saapui aikaisin aamulla. Ensimmäinen päivä kului sumussa bussiunien vähyyden vuoksi, mutta ehdin rakastua jo vilauksiin tuosta kauniista historiallisesta kaupungista, jota ei ole vielä ylimatkustettu.Nautin monta ihanaa päivää ja tein sivuretken Shirakawa-gon kylään Japanin alpeille. (Kauhean monta postausta tulossa joskus, kun ehdin käydä muistiinpanot ja kuvat läpi.)

Vasta viimeisenä Kanazawan iltana tajuan, että kyseessä on viimeinen viikkoni Japanissa. Muutaman päivän päästä lentäisin Taiwaniin, sen jälkeen Tokiossa olisi jäljellä vain kolme päivää. Tuo oivallus vie yöuneni ja aiheuttaa vatsanpohjalle kihelmöivän paniikin.Miten ihmeessä ehtisin pakata ja siivota muutamassa tunnissa? En millään. Niinpä skippaan yöbussin ja lähden Tokioon etuajassa. Ainoa vaihtoehto on tyyris shinkansen.

Kohta istun jo matkalla Tokioon, Kanazawan ja Nakanon välillä on paljon tunneleita. Tuntuu kuin niiden kohdalla sulkisi silmänsä ja ne avatessaan olisi jo jossain muualla.

Junassa istuessani mietin sitä, miten yksi reissu synnyttää kolme uutta reissuideaa. Haaveilen Kyushusta, Shikokusta, Hokkaidosta, Sendaista ja Okinawasta. Siitä, miten kiertäisin koko maan luotijunilla Japan Rail Pass kädessäni.Kyyneleet ovat herkässä, kun Tokioon on vielä matkaa, kirja on luettu loppuun, puhelimen data on vähissä ja seurana on vain kynä ja paperia. Kirjoitan paljon. Sanat eivät silti suostu menemään loogiseen järjestykseen kuvaamaan sitä panikoivaa haikeuden tunnetta, joka sisälläni velloo.

Mutta samalla se on väistämätöntä, ja junan maisemat lohduttavia. Junan ikkunasta käsin Nakano, Ōmiya ja monet muut kaupungit näyttävät ihan samanlaisilta. Pienet ravintolat, combinit, karaokekyltit ja sekavat sähkölinjat.Kun pääsen Tokioon, alan pakata. Jynssään asuntolahuoneen jokaisen nurkan, jääkaapin ja ikkunankarmit. Ihmettelen mistä kaikki nämä tavarat ovat tulleet. Saavuin yhdellä matkalaukulla ja repulla. Lähtiessäni minulla on matkalaukku, iso rinkka, pieni matkustamoon mahtuva perässävedettävä laukku ja se samainen reppu.

Vaikka edessä on vielä upea sooloreissuseikkailu Taiwanissa, tuntuu kuin olisin lähdössä Japanista kokonaan.Iltana ennen Taiwaniin lähtöä yökyläilen Chibassa asuvan ystäväni luona, katsomme Edogawa hanabi taikai -ilotulitusfestivaaleja. Ihmiset ovat hämärtyvässä illassa kesäkimono yukatoissa, olut virtaa ja lapsilla on käsissään pimeässä hohtavia rannekkeita. Helle saa hien pintaan, mutta ei yhtä läkähdyttävällä tavalla kuin päivällä.Ja sitten ilotulitukset alkavat, varttia aiemmin kuin luulimme. Valtavan korkealla lentäviä raketteja, joiden kirjo ei tunnu loppuvan laisinkaan. Kyyneleet hiipivät silmiini taas, olen samaan aikaan surullinen ja onnellisimmillani.Ajan loppumisen tajuaa vasta kun se oikeasti loppuu. Kaikki jää kesken, eikä mitään ole enää tehtävissä.Paitsi tietysti keksiä uusi seikkailu. 

Previous

Reissujuttujen en ole koskaan-haaste
Next

Rakkauskirje Kiotolle